Pirkko Vahvelainen

TALVISODAN ALKUVAIHEET YLÄSOMMEESSA JA PORLAMMISSA

Tänä syksynä, 30. marraskuuta 2009 tuli kuluneeksi tasan 70 vuotta siitä kun talvisota syttyi. Me Virolaisen sukuseuraan kuuluvat suvut ja perheet jouduimme silloin 70 vuotta sitten, monien muiden sukujen tavoin keskelle maailmanhistorian suuria mullistuksia. Elämä muuttui eikä koskaan enää palannut ihan entiselleen. Meistä tuli siirtolaisia.

Jo kesällä 1939 ilmassa oli vahvoja vaaran merkkejä. Kannasta ryhdyttiin yhä enemmän ja enemmän linnoittamaan. Pieni joukko vapaaehtoisia linnoitustyömiehiä tuli myös Yläsommeeseen ja Porlampiin. Silloin kyläläisetkin alkoivat pohdiskella, että ”mitä tästä oikei tullookaa”. Minkäänlaista suurempaa pelkoa ei kuitenkaan muisteta olleen ilmassa. Työtä tehtiin ja elämää jatkettiin eteenpäin tavalliseen tapaan.

Reserviläiset Yläsommeessa

Kun sitten venäläiset 5. päivänä lokakuuta esittivät Suomelle vaatimuksen neuvottelijoiden lähettämisestä Moskovaan, Suomen hallitus katsoi välttämättömäksi kutsua rajaseudun sotilaspiirien reserviläiset palvelukseen.

Silloin Yläsommeen ja Porlammin kyläläisten elämä muuttui  yht’äkkiä. Kylään majoitettiin 13. lokakuuta reserviläispataljoona ErP 2, erillinen pataljoona 2. Pataljoona oli muodostettu Viipurin ympäristön reserviläisistä. Majoituspaikat olivat Keskikylän, Rönän, Jaatispään, Viidennen numeron ja Kaarlepään taloissa. Esikuntakomppania sijoitettiin Keskikylälle ja pataljoonan esikunta Paakkasen taloon. Yhteen taloon sijoitettiin yleensä 10-20 miestä, talon koosta riippuen. Myös seuratalo ja koulu olivat reserviläisten majoitustiloina.

Reserviläispataljoonan tulo kylään muutti tietysti kylän elämän kokonaan. Ensin ajateltiin että ”vieläks täs nyt mitä työtä voip tehhä”. Mutta sitten elämä taas tasaantui joksikin aikaa. Pataljoonan miehet auttelivat vähän talon töissä. Armeija antoi mielellään hevosia lainaksi peltotöihin. Asioista keskusteltiin avoimesti ja kukaan ei tuntunut tietävän mihin suuntaan asiat olivat kehittymässä.

Reserviläiset tekivät kylässä olleessaan linnoitustöitä. he tekivät Sotkojan varren paalutukset ja etenivät saman ojan vartta kylälle päin. Hyrkön peltojen kohdalle tehtiin kiviesteitä ja siitä eteenpäin puolustuslinja jatkui yli metsien ja peltojen Honkojalle ja Autionjokeen.

ErP 2 oli Yläsommeessa runsaat kuusi viikkoa, 13. lokakuuta – 27. marraskuuta välisen ajan. Marraskuun loppupuolella ainakin upseerit olivat hyvin tietoisia siitä, että ”nyt rupeaa tapahtumaan”. Pataljoonalle tuotiin lisää varusteita, ammuksiakin jonkin verran.

Kun reserviläiset iltapäivän hämärissä 27. marraskuuta lähtivät Yläsommeesta, kylä tuntui jäävän kuin autioiksi ja kyläläiset jonkinlaiseen pysähdyksen tilaan. Ei osattu muuta kuin odottaa. Eikä odotus pitkä ollutkaan. Jo kolmen päivän kuluttua, 30. marraskuuta, alkoi talvisota.

Heti samana päivänä, kun sota alkoi, lentokoneet alkoivat jyrrätä yli Porlammin ja Yläsommeen kylän. Ne olivat matkalla pommittamaan Viipuria.

Evakkoonlähtö

Ensimmäinen evakkoon lähtö Yläsommeesta ja Porlammista tapahtui itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta 19 39. Silloin lähtivät lapset äiteineen, vanhat ja huonokuntoiset kyläläiset. Tämä lähtö tapahtui kovalla kiireellä, mutta kuitenkin organisoidusti. Suojeluskuntalainen kiersi kylissä talosta taloon ilmoittamassa, että nyt on lähdettävä. Osa lähtijöistä sai määräyksen mennä Alasommeen asemalle, osa Nuoraan asemalle. Asemalla piti olla samana päivänä kello neljältä iltapäivällä. Siellä piti jäädä odottamaan junaa. Sillä päästäisiin eteenpäin.

Vaikka reserviläisten  kuuden viikon oleskelu ja työskentely kylässä oli varmasti havahduttanut jokaisen kyläläisen, tuntui ettei lähtöön sittenkään oltu varauduttu. Muutamaa päivää aikaisemmin Oli Yläsommeeseen sekä Porlampiin jo tullut rajapitäjistä Kuolemajärveltä ja Uudeltakirkolta karjalaumoja hoitajineen. Niille järjestettiin levähdyssuojia, vettä ja ruokaa. Mutta tuntui, että silti eläteltiin toivoa: ”tuski mei täst mihikää huolii lähtii”.

Mutta kun itsenäisyyspäivä koitti, lähtökäsky tuli ja lähdettävä oli. Kussakin perheessä haalittiin mukaan mitä parhaaksi nähtiin. Ohje kuului, että vaihtovaatetta ja evästä otetaan lahden viikon tarvetta varten ja jokainen ottaa sellaiset kantamukset, mitkä itse jaksaa kantaa.

Alkoi kiivas varustautuminen matkaan. Leivottiin, jos suinkin kerittiin. Lihatiinusta haettiin iso lihanpala uuniin kypsymään. Kun lähtö tapahtui niin nopeasti, aina ei osattu ottaa niitä kaikkein tärkeimpiä tavaroita matkaan. Lapsillekin pakattiin pienet reput selkään ja niihin useimmiten vaatetta. Muistaapa joku pieni lähtijä, että hänen koulureppuunsa äiti pakkasi perheen hopealusikat.

Niin Alasommeen kuin Nuoraankin asemalle oli monella kyläläisellä useamman kilometrin matka. Tämä matka taitettiin hevoskyydillä. Kotiin vielä jääneet perheen jäsenet ja sukulaiset kuljettivat ja saattelivat lähtijät myyskyineen matkaan. Lunta oli niin paljon, että hevosten oli paikka paikoin vaikea päästä eteenpäin.

Kun perheessä oli useampia pieniä lapsia, lähtö tuntui tietysti lähes mahdottomalta. Inga Kemppi muistaa miten hänen äitinsä sanoi: ”Mie en lähe näihe kans mihikää”. Mutta lähdettävä oli. Mikään ei auttanut. Ja niin Ingan äiti määräsi tarkkaan kuka pitää ketäkin kädestä ja kuka toisella kädellä äidin takinhelmasta ja kumpaakaan kättä ei saa irrottaa, ei missään olosuhteissa. Äidillä oli itsellään pienimmäisensä, ihan kapalolapsi sylissään.

Kaikkein vanhimmat lähtijät ottivat asian myös hyvin raskaasti. Varmasti he olivat huolissaan jo omasta jaksamisestaan. Viidennen numeron Kuntun Mikko kuuluu monesti matkan aikana päivitelleen: ”Miks mie tänne läksin, miks mie en jäänt kottii?” Järveläisen mummon taas muistetaan todenneen: ”On se kuitekii hyvä, et vaija kerkes kuolla. Mie en ois mitekää saant häntä uskomaa, et koti pittää jättää.”

Lasten tunteet tuntuivat vaihdelleen. Jotkut kertoivat olleensa innoissaan ja odottaneensa suurta seikkailua. Mennään jonnekin kauas, suureen kaupunkiin ja kahden viikon kuluttua palataan kotiin. Hätää ei ole, kun äiti on mukana ja mummo. Jos äiti itse oli kovin hermostunut ja peloissaan, se tietysti tarttui lapsiin ja nämäkin hermostuivat.

Ihan lupausten mukaan neljältä iltapäivällä juna ei tainnut tulla asemalle, koska moni lähtijä muistaa, että asemalla oli valtavasti ihmisiä ja oli kylmä ja odotettiin ja odotettiin ja tähyiltiin junan tulosuuntaan. Pimeääkin oli sillä aseman valaistuksena oli vain myrskylyhty. Sitten nähtiin pimeyden keskellä veturin ääriviivat ja sieltä tuli juna olemattoman vähäisillä valoilla ja hyvin hiljaisella vauhdilla, kuin hiipien kohti asemaa.

Luultavasti junaan oli kytketty erilaisia vaunuja. Suurin osa mukana olleista muistaa, että vaunut olivat härkävaunuja, joissa oli olkia lattialla. Joissain vaunuissa oli yksinkertaiset laverit ja joissain oli puilla lämmitettävä kamiina. Tarpeet tehtiin ämpäriin, mikä sitten tyhjennettiin vaunun oven raosta. Joku muistaa, että matkaan lähdettiin postivaunussa ja ihan muutamat muistavat taittaneensa taivalta peräti henkilövaunussa.

Juna pysähtyi joskus pitemmiksi, joskus lyhyemmiksi ajoiksi. Joskus komennettiin kaikki ulos ilmahälytyksen takia ja taas kaikki takaisin samaan junaan ja eteenpäin. Matkaa tehtiin muistikuvien mukaan useampia päiviä kunnes vihdoin oltiin Jyväskylässä. Siellä kuorma-autot olivat odottamassa ja veivät Yläsommeen ja Porlammin evakot eri kohteisiin Korpilahden ja Muuramen seuduille.

Kun kylien ensimmäiset evakot läksivät itsenäisyyspäivänä, kylät eivät suinkaan vielä tyhjentyneet. Karja hoitajineen jäi edelleen kylään ja samoin linnoitustöissä kylän ulkopuolella käyneet nuoret miehet ja vanhat miehet.

Karjan evakuointipäivä oli melko pian, 11. joulukuuta. Lehmien ajaminen asemalle ei ollut sekään mikään helppo tehtävä. Eniten pelättiin sitä, että jos ajomatkan aikana ilmestyy taivaalle vihollisten koneita, joku lehmistä saattaa pelästyä niin, että ryntää tieltä lumihankeen. Lunta kun oli niin paljon, että lehmien pelastaminen hangesta pois oli täysin mahdotonta. Vaikka sydäntä kuinka särki, sinne ne oli jätettävä. Onneksi näitä tapauksia oli vain muutama.

Linnoitustöihin jääneet miehet asuivat kotikylissä vielä vähän aikaa Joulun jälkeenkin. Sitten heille tuli tieto, että nyt tulee juna Alasommeen asemalle ja siihen he hevosineen pääsevät. Sellaista junaa ei kuitenkaan koskaan tullut ja niin he päättivät lähteä matkaan hevospelillä. Tiedetään, että jotkut näistä miehistä ajoivat hevosella koko matkan Korpilahdelle ja Muurameen asti.

Tämän jälkeen Yläsommeen ja Porlammin omista ihmisistä kyliin jäi enää muutama nuori suojeluskuntalainen. He asuivat osuuskaupalla, pitivät puhelinpäivystystä ja evakuoivat talojen suurempaa irtaimistoa.

Nyt 70 vuotta myöhemmin, joulukuun 5. päivänä 2009 Yläsommeen ja Porlammin nuorisoseura järjesti Lohjan kirjaston Järnefelt-salissa Muistojen iltapäivän. Siellä vuoden 1939 tapahtumissa mukana olleet muistelivat millaista se oli, kun kotikylä ensimmäisen kerran jouduttiin jättämään.

Muistelus on julkaistu Paakkasen Sanomien numerossa 29 joulukuussa 2009.