Kauko Hämäläinen

 

Evakkotaival

 

Olimme muuttaneet Viipuriin ja asuneet siellä jo kymmenkunta vuotta. Asuimme nyt Harjukadulla aivan Itä-Toukolan lähettyvillä Kangasrannassa. Olin lopettanut ammattikoulun vuonna 1937 keväällä. Nykyinen työpaikkani oli SOK:n suurmylly- ja leipomo, jossa muiden töiden lisäksi toimin leipomon juoksupojan tehtävissä. Oli marraskuun 30. päivä 1939. Olin vienyt juuri leivos- ja kakkulaatikoita Ol Torkkelin Torkkelinkadun myymälään. Palasin Torkkelia pitkin ja juuri kun käänsin kolmipyöräni Karjalankadulle, alkoivat sireenit ulvoa. Kyllä pyörän vauhti kiihtyi ja olin äkkiä myllyn pihalla ja sieltä komennettiin pommisuojaan.

 

Siitä se mylläkkä alkoi, illalla menin kotiin ja siellä oli totisia ilmeitä, kun äiti kertoi miten he Pirkon kanssa juoksivat Kangasrannan metsään pommituksia pakoon. No, yö kului rauhallisesti. Lähdin normaalisti töihin, päivä kului työn ja pommisuojan välillä. Kun illalla menin kotiin, oli siellä lappu pöydällä, että he saivat 2 tuntia aikaa saapua Talikkalan koulun pihaan, mukaan 3 vrk:n ruoka ja sen verran tavaraa mukaan kuin kantaa siirrettäväksi autokuljetuksin jonnekin.

 

Menin hakemaan poikakaveriani, heiltä oli väki myös lähtenyt. Kiertelimme katselemassa pommitusten jälkiä ja asemalla olevaa tungosta, kun vanhempi- ja naisväki kiireesti poistuivat kaupungista. Yön nukuin kotona, mutta arvaahan sen, että palelin paksujen peittojenkin alla, kun äiti ei ollut asuntoa lämmittänyt. Tästä lähtien 17 kesäinen kaveri itsenäistyi, eikä enää vakituisesti kotiväen kanssa asustanut. Muutimme koko esikaupungeissa asuva henkilökunta myllylle asumaan.  Mylly ja leipomo toimivat normaalisti, tosin myötäillen työvuorot pommituksia, aavetykin ammuksista ei paljon piitattu, vaikka ensimmäiset paukut tulivatkin lähelle myllyä.

 

Sain kotiväestäkin tietoa. Heidät oli viety ensin jonnekin Evon metsäkoululle ja sieltä siirretty paikkaan, jonka osoite oli Hämeenlinna, Sankola, Tuokalainen. Lähettelin heille jotain kotitavaroita ja mm. kauniita valkoisia lakanoita. Sain sitten paljon myöhemmin moitteita, että olisihan siellä piirongin laatikossa ollut aivan uusia pellavalakanoitakin, enpä vain huomannut valkoisten olevan vanhoja ja kuluneita.

 

Tuli joulu, pääsimme lähtemään muutamaa päivää aikaisemmin joulunviettoon.  Matkustin Hämeenlinnaan junalla. Aikani kyseltyäni, missä se semmoinen Sankola oikein on, löytyi viimeinkin postiauto, joka lupasi toimittaa minut sinne. Siellähän se paikka oli Lammilla, siis melko lähellä Lahtea. Tulipahan tehtyä melkoinen rengasmatka. Kuski pudotti minut autosta Tuokalaisen talon tienhaarassa ja puolisen kilometriä käveltyäni olinkin suoraan hämäläistalon pihassa. Sen omisti arvokas herastuomari Tuokalainen ja sieltähän kotiväen tapasin. Sivurakennuksessa oli iso väentupa, siinä asusti useita muitakin mäkikylän ihmisiä.

 

Tapanin jälkeen palasin, nyt suoraan Lahden kautta Viipuriin. Siellä elämä jatkui ja myös sota. Leipomo paistoi enää vaan armeijan tarpeeseen ja poikasakkia käytettiin myllyn puolella, kun täytyi saada viljasiilot tyhjiksi.

 

Ruokapaikat olivat käyneet vähiin, joten meille oli järjestetty yhteisruokailu OTK:n varaston yhteydessä olevaan työmaaruokalaan. Kun sen toiminta tammikuussa lopetettiin, meidät marssitettiin suljetussa Neitsytniemelle huoltopataljoonan ruokalaan syömään ja tästä lähtien olimme armeijan leivissä. Neitsytniemi jäi lyhytaikaiseksi ruokapaikaksi, kun siirryimme keskuskasarmin muonavahvuuteen. Lyhenihän matkakin kilometrikaupalla.

 

Sota jatkui. Meille oli järjestetty lomavuorot, että pääsi perhettä katsomaan. Helmikuun puolessavälissä oli minunkin vuoroni. Aikahan kului nopeasti, paluu autolla Lahteen ja sieltä junalla eteenpäin. Mutta Simolaanhan se matka meinasi päättyäkin.  Kun juna pysähtyi asemalle, siellä oli muitakin junia. Sinne ilmestyivät pommittajat ja rytinä alkoi. Ensimmäisen pommiryöpyn jälkeen junat tyhjennettiin ja siirrettiin pois asemalta. Minä en kylläkään poistunut, vaan sammutin tulipalon alun, joka oli syntynyt valojuovaluodista, joita meidänkin vaunuumme tuli useita. Mutta ihme kyllä, kukaan ei saanut naarmuakaan, vaikka viereisissä vaunuissa oli useita loukkaantuneita. Palasin asemalle päin, vaunuja paloi, väestönsuojelumiehet ja sotilaat loukkaantuneita ja kuolleita, pahalta näytti. Viipurin rata oli poikki, junat eivät kulje. Lappeenrantaan pääsee juna lähtemään, minä mukaan. Mutta eipä sieltäkään ollut mitään jatkoyhteyksiä. Joten patikoin tienvarteen ja pysäytin sotilaiden kuorma-auton. Kysyin peukalokyytiä Viipuriin ja onnistuihan se. Kaverit olivat matkalla Tervaniemelle. Pääsin lavalle ja vähän aikaa paleltuani olimmekin Siikaniemen torilla. Kiipesin alas. Kiitin ja aloin astella savuavaa ja liekkejä loimottavaa kaupunkia kohti.

 

Taiteilin rikkinäistä Linnasiltaa pitkin. Tervaniemeltä kulki kyllä tilapäinen silta myös kaupunkiin, nousin Linnankadun mäen päälle. Näin ensimmäisen ihmisen, yksinäisen palomiehen ja jäätyneitä paloletkuja. Joka puolella tulipaloja, mikäli liekit näkyivät savun seasta. Kysyin palomieheltä, onko hälytys päällä? Hän hymähti ettei hälytyksiä ole enää viikkoon annettu, on yhtämittaista hälytystä. Kävelin myllylle. Siellä oli kuumeinen hyörinä. Naisväki oli viety pois ja kaikki ns. aseikäiset reserviläiset saaneet komennuksen joukko-osastoihin. Jäljellä olivat myllyn vanhukset, vastaavat ja meitä keskenkasvuisia ehkä kymmenkunta kappaletta. Mylly oli jo pysäytetty. Me nukuimmekin viimeisen yön pommisuojassa yhdessä Viipurin puolustajien kanssa. He rakensivat viestiyhteyksiään jonkun esikunnan käyttöön, jotka muuttaisivat meidän tilallemme.

 

Valkeni 24. päivän aamu, helmikuuta 1940. Meille jaettiin lopputili käteen ja käskettiin lähteä nostelemaan pois sodan jaloista. Minkäänlaista kuljetusta ei tule, mahdollisesti Nurmista tai Hovinmaalta voi lähteä joskus juna, muttei mitään varmaa tietoa ei ole. Kuka valmistautui mitenkin lähtöön. Kolmen pojan porukka, poikakaverini Tammen Topin johdolla, lastasivat vesikelkkaan evästä ja hiihtäen vetivät sitä kuin ahkiota perässään kohti Nurmin asemaa.

 

Minä taas kaverin kanssa, jonka nimeä en edes enää muista, valitsimme myllyn pyörätelineestä parhaat retkeilypyörät, evästä reppuihin ja näin se alkoi meidän evakkomatkamme. Meillä oli suuntana Lappeenranta, eihän tuonne pitkä matka ollut, talvikeli ja pommikoneet hidastivat matkaa. Vasta myöhään illalla pääsimme perille.

 

Yöpaikaksemme saimme tutun pommisuojalaverin ja nukuimme kuin tukit aamuun saakka. Asemalta kyselimme junista, muttei siellä tiedetty, milloin niitä lähtisi. Ajattelimme katsoa seuraavaan aamuun. Kun silloinkaan ei tiedetty sanoa junan lähdöstä mitään, me tiesimme suunnan ja lähdimme polkemaan. Nyt matkan teko oli jo hieman rauhallisempaa, kun pommikoneita ei enää paljon näkynyt. Luumäki - Taavetti - Kaipiainen - Utti ja Kouvola. Täällä taas yövyimme, nyt jossain matkustajakodissa. Aamulla matka jatkui. Kuusankoski, Nastola ja Lahti, jossa taas yövyimme. Täällä tiemme erosivat. Kaverini nousi linja-autoon suunnaten matkansa Vääksyyn. Se oli viimeinen kerta, kun hänet näin. En tiedä hänen myöhempiä vaiheitaan.

 

Minä hyppäsin pyörän selkään ja aloin polkea kohti Lammia. Nyt yksin jäätyäni matkan teko oli hitaampaa, taluttelin ylämäissä enemmän, kun kaveria ei ollut kilpailemassa. Mutta saavuin kuitenkin illansuussa Lammin kirkolle, jossa kahvit ryypättyäni jatkoin pirteänä loppumatkan Sankolaan ja ensimmäinen tavoitteeni oli saavutettu. Olin omieni luona.

 

Päivät kuluivat ja samassa väentuvassa asustavan Varpasen perheen poika, Pentti, kävi kutsunnoissa. Hän oli vuonna 1920 syntynyt, siitä minäkin innostuin. Kun herastuomari vielä yllytti, että hän hoitaa paperisodan, niin pistin hakemuksen vapaaehtoiseksi armeijaan.

 

Sitten maaliskuu ja 13. pvä. Tuntui kuin kaikki olisi romahtanut. Päivät kuluivat, talossa puitiin, olin mukana ja toimittelin muitakin talon askareita. Pentti lähti loppukuusta armeijaan ja minä odottelin kutsua. Kirjeenvaihto pelasi. Lähimpien poikakavereiden sekä jonkun verran sukulaisten osoitteita oli tiedossa, mikäli eivät olleet vanhentuneita. Pyöräilin lähiseudulla tuttujen luona ja olin rauhaton.

 

Isäntä kauppasi minulle työn: aukaista tie maantieltä talon pihaan. Koska kevät alkoi jo pehmittää lumipenkkaa, niin että hevonen tuppaa uppoamaan mahaansa myöten lumeen. Aloitin lapiohomman maantien laidasta, joka oli peltoaukealla. Katselin Sankolan koulun pihalle, kun ns. korvikkeet opettelivat kivääriotteita ja muita alokkaan hengissäpysymiskonsteja. Sitten huhtikuun puolessavälissä tuli tieto, ettei minua huolita vapaaehtoiseksi.

 

Pari päivää vielä lapioituani sanoin isälle, että minulle riittää, en minä tänne jää. Ja mitäpä siinä. Maallinen omaisuus pyörän selkään ja hieman pehmenneelle maantielle, suuntana Iso-Evo – Padasjoki – Kuhmoinen ja Jämsä, jossa illan hämärtyessä kolkutin maalaistalon ovelle ja sain yösijan sekä aterian. Talonväki kyseli matkastani, kun talvella pyörällä kuljeskelen. Selitin tulevani Viipurista. He ihmettelivät, että miten minä sieltä tulen, kun Viipuri on jo toista kuukautta ollut ryssillä. Sanoin vain matkan kestäneen niin kauan. En puhunut Lammin pysäyksestä mitään.

 

Aamukahvit vielä nautittuani suuntasin pyörän kohti Korpilahtea. Kerran kysyttyäni löysin Salu-enon, Liistätin ja Vapon evakkopaikan. Niilo löytyi sairaalasta. Meillähän olisi ollut paljon puhuttavaa. Kävelimme ulkona jonkun verran, mutta Niilo oli väsynyt ja jätin pian hyvästit Vapolle sanottuani, että menen Jyväskylään. Hyppäsin pyörälle ja Muuramen kauttahan kohta pääsinkin Jyväskylään.

 

Etsin käsiini käremäkeläisen Karlssonin perheen ja heidän luokseen pääsin asumaan. Seuraavana aamuna heti lähdin ajamaan kohti Vaajakoskea. Siellähän olivat isot SOK:n tuotantolaitokset. Joten sieltä olisi mahdollisuus saada työpaikka. Perille päästyäni katselin seutua, tehtaita, konttoria, josta pitäisi töitä kysyä. Käänsin pyöräni takaisin Jyväskylään, paikka ei miellyttänyt. Karlssonin Väinö oli maalausurakoitsija ja ensimmäinen työnantajani Viipurissa, koulun kesäloman aikana. Hänellä oli maalausurakka Vallirinteen uudistalossa. Maalailin siellä melkein kolme kuukautta lämpöpattereita ym. Hän lupasi heti työpaikan, kun hän saisi urakan. Mutta hän kehotti menemään Valtion tykkitehtaalta kysymään töitä. Niinpä hieman ennen vappua ajoin tykkitehtaalle. Portilta minut ohjattiin työhönottokonttoriin, jossa hieman kyseltiin, mitä osaan tehdä. Niine hyvineen toivotettiin tervetulleeksi taloon, työt alkaisivat vapun jälkeen klo 7.00 aamulla.

 

Illalla sanoin Väinölle, että suurkiitos kaikesta. Jos vielä herätät minut aamulla aikaisin. En minä tänne jää, lähden Tampereelle, siellä on paljon Viipurin poikia ja hyviä työpaikkoja.

 

Vappuaaton aamuna ennen klo 7:ää aamukahvit juotuani polkaisin pyörän taas vauhtiin ja pysähdyin ilmoittamassa enolaisille suunnan muutoksesta, nousin korkealle sairaalan mäelle Niiloa tervehtimään. Enkä arvannut silloin, että näin hänet viimeisen kerran. Niilo toivotti onnea matkalle ja käski pysymään miehenä (yritetty on). Ja sitten, ylämäet, alamäet, rospuutto eli routavaurioita hiekkatiellä pehmeää,  paikoin metsätaipaleilla vielä jäässä. Jämsä - Länkipohja - Längelmäki - Orivesi - Kangasala – Messukylä ja tuskien taival tehty klo 23.00 aikoihin viimeinkin Tampereella. Nyt alkoi yöpaikan etsiminen – hiihtämällä Viipurista lähtenyt poikakaverini asui Aleksanterinkadun varrella aivan kaupungin keskustassa. Mutta kerrostalossa suljettiin ulko-ovet klo 22.00, enkä tiennyt missä kerroksessa asunto olisi. Seuraavana poliisin kimppuun ja retkeilymaja löytyi Frenckelin alueelta. Täyttä. Nyt kokeilin aseman lähettyvillä olevia matkustajakoteja. Mutta tyly vastaus: Täynnä, kuului kahdesta paikasta. Aloin suuttua.

 

Sitten muistin jotain. Suuntasin pyöräni takaisin Messukylän kirkolle, siitä vielä pari kilometriä Kangasalle päin. Löytyihän se sieltä, pellolta iso heinälato, puolillaan heiniä. Avasin oven, nostin omaisuuteni ovesta sisään, kaivauduin heiniin ja olin täydessä unessa.

 

Heräsin, kun aurinko paistoi silmiini ja palelin valtavasti. Tein hieman voimistelu- liikkeitä, heitin tavarani alas, hyppäsin pyörälle ja takaisin Tampereelle. Soitin Aleksanterinkatu 25 as 4 ovikelloa. Tammen Topi aukaisi oven ja sanoi:  ”Tervetuloa! Vaihda nyt heti vaatteet ja lähdetään katsomaan vappukulkuetta.”     

 

Evakkotaipaleeni oli päättynyt.

 

Kaukon omakätisten muistiinpanojen pohjalta puhtaaksikirjoitettu 13.3.2012