Esa Vuoriston esitelmä Virolaisen sukuseuran sukujuhlassa 10.7.2011

Kannaksen väestönsiirrot 1939 - 44

Suomalaiset elivät 1930–luvun lopulla hyvinvoinnin ja rauhan keskellä. Teollisuus tuotti tavaraa vientiin, maataloudessa saatiin perättäisiä hyviä satoja, työtä ja toimeentuloa riitti kaikille. Lamakausi oli muisto vain. Hyvinvoinnista kertovia uusia laitteita ilmestyi koteihin. Kyettiin ostamaan ompelukoneita, radioita, jopa pölynimureita. Maan hallitus Aimo Cajanderin johdolla korosti rauhan ja hyvinvoinnin säilymistä, sillä uskottiin kansainliiton takaavan, ettei puolueetonta valtiota voinut mikään eikä kukaan uhata. Hallitus antoi eduskunnan hyväksyttäväksi jopa puolueettomuusjulistuksen, jonka piti olla varma rauhan tae.

Kaikki eivät olleet aivan näin hyväuskoisia. Puolustusneuvosto sotamarsalkka Mannerheimin johdolla ei uskonut rauhan säilyvän Euroopassa. Saksan varustautuminen herätti pelkoa suursodasta. Suomen kannalta suurin uhka oli idässä. Sen vuoksi Karjalan kannaksen poikki rakennettiin puolustuslinja, josta myöhemmin käytettiin nimitystä Mannerheim-linja. Samasta syystä laadittiin puolustussuunnitelma tai oikeastaan keskityssuunnitelma sen miehittämiseksi. Kannaksen siviiliväestön turvaamiseksi 1920–luvulta alkaen oli tehty myös heiveröisiä suunnitelmia sodan varalta. Vuonna 1939 ne olivat edelleen keskeneräisiä ja puutteellisia.

Siviilit ovat aina sodan puhjetessa armeijan kannalta haitaksi. He voivat olla oman maan kansalaisia tai hyökkäyssodassa vastapuolen kansalaisia, mutta aina heidän asemansa on vaikea. Armeija ei voi eikä halua ottaa siviiliväestöstä vastuuta sodan aikana. Näin ollen ainoa keino on siirtää se pois sotatoimialueelta. Siviiliväestöön kohdistuvat toimet kuuluvat kuitenkin rauhan aikana sisäasiainministeriölle. Olisi perusteltua odottaa, että se olisi laatinut siviiliväestön siirtosuunnitelman. Sisäasianministerinä oli vuodesta 1937 alkaen Urho Kaleva Kekkonen. Hänet oli valittu eduskuntaan Viipurin läntisestä vaalipiiristä. Tällä perusteella hänen olisi luullut tuntevan erityistä huolta Kannaksen väestön turvallisuudesta sodan uhatessa tai syttyessä. Sellaisessa tilanteessa siviiliväestö pitäisi saada nopeasti ja turvallisesti pois armeijan jaloista. Evakuointisuunnitelmaa ei kuitenkaan ollut.

Saksan hyökätessä Puolaan 1. syyskuuta 1939 tilanne muuttui myös meillä nopeasti. Kekkonen havahtui kuun puolivälissä toteamaan, ettei Kannaksen väestön evakuointisuunnitelmaa ole olemassakaan. Viipurin läänin maaherra Manner sai sisäasiainministeriöstä 21.syyskuuta 1939 sähkeitse määräyksen, että hänen pitää lähettää evakuointisuunnitelma seuraavan päivän kuluessa ministeriöön. Manner totesi, että se mitä hän voi tehdä, on jo tehty. Hänelle ei ole kuitenkaan ollut ilmoitettu evakuoitavien sijoituspaikkakuntia eikä hänellä ollut kuljetusvälineitä, mikä sisäasiainministeriönkin pitäisi tietää. Tämä on suora lainaus silloisen itäisen sotilasläänin komentajan, kenraaliluutnantti Harald Öhquistin päiväkirjasta.

Kansanhuoltoministeriö perustettiin 20.syyskuuta 1939, ja Viipurin kansanhuoltopiirin toimiston päälliköksi määrättiin vänrikki Johannes Virolainen. Toimiston tehtävä oli suunnitella ja toteuttaa omaisuuden evakuointi sodan uhatessa. Se tarkoitti erityisesti maatiloilta koottavia ja pois kuljetettavia elintarvikkeita. Väestön evakuointi sen sijaan ei kuulunut toimiston tehtäviin. Lokakuun alussa hallitus päätti liikekannallepanosta ja joukot alkoivat siirtyä Kannakselle. Ne aloittivat varustustyöt. Silloin alkoi ensimmäinen vapaaehtoinen evakuointi. Viipurin lääninhallitus kehotti 8. lokakuuta niitä, joita ei rajakunnissa välttämättä tarvittu, poistumaan alueelta. Kenraali Öhquist toteaa päiväkirjassaan maaherra Mannerista:” Luojan onni, että hän on ymmärtäväinen mies ja uskaltaa ottaa vastuun omille harteilleen.” Terijoen, Kivennavan, Raudun ja Metsäpirtin vanhuksia, lapsia ja heikkokuntoisia asukkaita siirtyi silloin Viipuriin. Sieltä puolestaan lähti asukkaita kauemmaksi.

Tehtävänsä vuoksi Virolainen teki Kannaksen rajakuntiin tarkastusmatkan 12.lokakuuta 1939. Hän totesi, että Terijoelta asukkaat olivat lähteneet, kotieläimet kuljetettu Uudenkirkon kyliin ja vilja puitu sekä viety pois, mutta perunasato oli nostamatta. Kivennavalta asukkaita oli lähtenyt runsaasti ja kunnan toiminta lamassa, koska kunnanjohtaja ei reserviläisenä  ollut paikalla, mutta muuten tilanne oli sama kuin Terijoella. Metsäpirtissä oli väestönsiirto sujunut ilman vaikeuksia, ja Raudussa se oli aloitettu. Virolainen totesi, että kansanhuoltopiirin oli järjestettävä lokakuun loppupuolella kuntien luottamushenkilöiden kanssa neuvotteluja siitä, miten evakuointia valmistellaan. Sisäasiainministeriön antamia ohjeita ei vieläkään ollut.kuulunut

Öhquist seurasi kuin aitiopaikalta tilannetta. Hän teki 12.lokakuuta tarkastusmatkan Summaan. Kivennavalla ja Valkjärvellä oli väestön evakuoinnista syntynyt jonkin verran sotkua, koska ne nimismiehet, joiden piti johtaa sitä, olivat kerrassaan menettäneet malttinsa. Sotilaspäällystön oli ollut pakko puuttua asiaan. Öhquist neuvotteli lääninhallituksen kanssa evakuoinnista, koska sisäasiainministeriön toimenpiteet olivat monta päivää myöhässä. Maaherra olisi hänen ehdotuksestaan siirtänyt pois rajaseudulta epäluotettavia aineksia ja kommunisteja, mutta Kekkonen kielsi sen. Maaherra Manner ilmoitti 17. lokakuuta Öhquistille lähinnä rajaa olevien kylien pakkoevakuoinnista. Enää ei kyse ollut vapaaehtoisesta lähdöstä, koska suojajoukot ryhmittyivät rajalle. Samana päivänä perustettiin II armeijakunnan alaisuuteen Viipurin suojeluskuntapiirin evakuointitoimisto, kun siviiliviranomaiset eivät kyenneet hoitamaan evakuointia.

Myös Johannes Virolainen kertoo puolustusvoimien ottaneen evakuoinnin haltuunsa rajakunnissa ja luovuttaneen kuorma – autoja kuljetuksiin. Hän totesi, että evakuointiohjeiden puuttuessa oli ”improvisoitava”. Virolainen laaditutti yhdessä toimistonsa ja Viipurin suojeluskuntapiirin kanssa väestölle jaettavat evakuointiohjeet. Ne olivat hyvin yksityiskohtaiset. Ainoa, mikä niistä usein puuttui, oli sijoituspaikka. Ohjeet jaettiin mahdollisimman pian kuntiin, joiden luottamushenkilöistä oli nyt suurta apua. Pääpuolustusaseman Kyrönniemi – Suvanto – linjan eteläpuolelta väestö saatiin pois ennen sodan syttymistä.

Lokakuun alussa pääpuolustusasemaan keskitettyjen joukkojen tulo pakotti siirtämään väestön niiden tieltä. Viipuriin alkoi kasaantua entistä enemmän ihmisiä. Raja – alueelta siirrettiin väestöä kauemmas. Uudenkirkon asukkaat kuljetettiin Lohjalle ja Vihtiin. Uudenmaan lääninhallitus vain ilmoitti Lohjalle, miten paljon pitää vastaanottaa evakuoituja. Mitään varsinaista suunnitelmaa tästä sijoituksesta ei ollut tehty, vaan toimittiin pakon edessä. Viipurista väestöä siirtyi vapaaehtoisesti Lahteen ja Mikkeliin. Joukoista kauempana Kannaksella olevat asukkaat elivät kaikessa rauhassa syystöitä tehden. Rauhan ja neuvottelujen vielä jatkuessa evakuoidut alkoivat palailla takaisin koteihinsa. Öhquist kertoo 18. päivänä marraskuuta, että osa evakuoiduista palaa takaisin ja koulut aloittavat toimintansa. Hän ihmetteli, miten se oli mahdollista pakkoevakuoinnin jälkeen.

Sota syttyi marraskuun viimeisenä päivänä, ja rajaseudun tilanne muuttui huonommaksi. Suojajoukkojen saatua irtaantumiskäskyn vihollinen miltei ajoi siellä jäljellä olevien siviilien kintereillä. Kanneljärvellä evakuointi muuttui paoksi. Siellä jäi Virolaisen mukaan paljon omaisuutta poltettavaksi, koska sotilaat eivät enää ehtineet niitä pelastaa. Joulukuun 3. päivänä perustettiin Viipurissa suojeluskunnan esikuntaan evakuoimistoimisto, jonka päälliköksi Virolainen määrättiin. Se sai myös käyttöönsä sotapoliisin. Toimisto pakko – otti käyttöönsä sata linja – autoa ja saman verran kuorma – autoja. Kuljetuksiin saatiin vauhtia. Viipurin maalaiskunnan ihmiset sinnittelivät kotonaan Viipurin pommituksista huolimatta. Vasta joulukuun 12. päivänä viimeiset heistä lähtivät evakuoimiskäskyn saatuaan junalla Mikkelin kautta Jyväskylän seudulle. Miksi sinne, ei ole tiedossa. Omaisuuden evakuointia jatkettiin. Teollisuuden raaka – aineet ja elintarvikkeet olivat etusijalla. Virolainen toteaa kuitenkin tyytyväisenä, että väestön evakuointi oli saatu suoritetuksi ajoissa eikä vahinkoja ollut väestölle tullut.

Evakuointitoimisto jouduttiin maaliskuun alussa 1940 siirtämään Viipurista Imatralle, jossa se yhdistettiin Kannaksen armeijan hallinnolliseen toimistoon. Se hoiti viimeisiä evakuointeja. Kannaksen asukkaat oli sijoitettu eri puolille eteläistä Suomea. Rautatieverkko oli usein ratkaissut kuljetuksen päätepaikan, ja kunnat olivat sijoitettujen määrän suhteen erilaisessa asemassa. Tasoitussiirroilla ryhdyttiin kesällä 1940 ja talvella 1941 tätä epäkohtaa korjaamaan. Tässä esityksessäni en puutu näihin siirtoihin. Totean ainoastaan, että Johannes Virolainen ja Karjalan liitto tekivät silloin suuren työn puolustaessaan siirtoväen oikeuksia.

Uusi sota puhkesi kesäkuussa 1941. Sisäasiainministeriö määräsi Johannes Virolaisen siirtoväen huollon keskuksen edustajana johtamaan kaikkea evakuointia Lappeenrannan alueella. Se alkoi 16.6.1941 ja saatiin suoritettua viikossa. Siirtoväki ympäri maata seurasi heti sodan alusta suomalaisten menestystä tarkoin, sillä elettiin Kannakselle paluun toivossa. Päämaja teki silloin ratkaisun, että paluusta päättäminen kuuluu sotilashallinnolle eikä sisäasiainministeriölle. Sitä myöten, kun Kannasta saatiin suomalaisten haltuun, toivo lisääntyi ja paluupaine kasvoi. Alue oli kuitenkin edellisten haltijoiden jälkeen tarkastettava ja paikat puhdistettava. Rokotusten jälkeen alettiin paluulupia vähitellen myöntää, sillä Kannaksen asukkaat oli ennen kesän päättymistä laskettava kotiseudulleen. Tämä väestönsiirto oli kokonaan vapaaehtoinen, ja sitä jouduttiin päinvastoin hillitsemään. Johannes Virolainen kysyy kirjassaan, olisiko se voitu estää, ja päätyy siihen, ettei se olisi ollut mahdollista, sillä mikään mahti maailmassa ei olisi sitä voinut estää. Vajaa 70 % Kannaksen väestöstä palasi vuoden 1942 kevään ja kesän aikana entisille asuinsijoilleen. Jälleenrakennustyö alkoi ja raunioissa yritettiin sinnitellä, kun uutta rakennettiin.

Vajaan kolmen vuoden työn jälkeen asumuksia oli pystyssä, ja pellot kasvoivat uutta satoa. Kevättalvesta 1944 alkaen Saksan menestys alkoi muuttua tappioiksi, ja tilanne muuttui Suomessakin. Johannes Virolainen toimi päämajan sotilashallinto – osastossa eversti Kotilaisen alaisena, ja sai tehtäväkseen yhdessä ilmasuojelutoimiston kanssa talvella laatia uusia evakuointisuunnitelmia. Karjala jaettiin yhdeksään evakuointivyöhykkeeseen. Keväällä 1944 vain V-K-T- linjan eteläpuolisten kuntien suunnitelmat olivat valmiita. Vanhaa rajaa lähinnä olevissa kunnissa organisoitiin evakuointihenkilöstöä.

Tätä evakuointisuunnitelmaa yritettiin käyttää, kun Neuvostoliiton massiivinen hyökkäys aamulla kello 05.55 kesäkuun 9. päivänä 1944 mursi suomalaisten puolustuksen Valkeasaaressa. Ensimmäisen vyöhykkeen ihmisten oli lähdettävä 10.6. illalla. Talvisodan evakuointiin verrattuna sen onnistumisen esti kaksi seikkaa. Aikaa eikä tarvittavaa kuljetuskalustoa ollut. Kannaksen väestö joutui siltä seisomalta lähtemään maantielle kohti Viipuria. Vähäinen irtain omaisuus mukanaan monet joutuivat taivaltamaan eteläiseen Hämeeseen ohi Lahden kaupungin ennen kuin pääsivät junaan. Rautateitse ei Viipurista päässyt länteen 15.6. jälkeen. Kesäkuun 18. päivään mennessä Kannas oli evakuoitu Antreaa myöten.

Idästä tulevia junia ei voitu päästää pohjoiselle pääradalle, sillä se oli tukossa sotilaskuljetusten ja ilmavaaran vuoksi. Junat ohjattiin suoraan Riihimäeltä Hyvinkään aseman ohi Hangon radalle. Ensimmäinen juna saapui Lohjan rautatieasemalle 14. päivänä kesäkuuta. Siinä oli noin 600 henkilöä ja 80 kotieläintä. Lohjan kunnassa oleva 147. ilmasuojelukomppania ja Lohjan sekä Siuntion lotat määrättiin junan vastaanottajiksi. Kesäkuun päivät olivat helteisiä, junaa ei ollut voitu ilmavaaran vuoksi pysäyttää väliasemille, ja ihmiset sekä eläimet olivat nälissään ja janoissaan. Lotat valmistivat ruokaa Laakspohjan latoon perustamassan keittiössä, ja ilmasuojelumiehet auttoivat karjan rehun keräämisessä. Juna jatkoi matkaansa Karjaan kautta Saloon ja Turkuun.

Seuraava evakkojuna saapui heti 15.6. Lohjan asemalle. Siinä oli enemmän ihmisiä ja karjaa. Karjan jano oli helteestä johtuen kova, ja ihmiset nälkäisiä oltuaan junassa kolme päivää. Junia saapui tästä alkaen Lohjan asemalle vähintään yksi päivässä, ja 18.6. Hyvinkäältä tuli peräkkäin kolme junaa, joissa oli yhteensä yli tuhat henkeä ja yli 300 eläintä. Lohjan ratapihan kolme raidetta olivat aivan täynnä. Kuljetukset jatkuivat lähes samanlaisina koko heinäkuun. Pisin juna saapui Lohjalle heinäkuun 18. päivänä. Siinä oli 78 vaunua, joissa oli 317 ihmistä ja 1 222 eläintä. Heinäkuun lopulla junat alkoivat lyhentyä, ja viimeinen evakkojuna saapui Lohjalle elokuun 13. päivänä. Kaikkiaan Lohjan kautta tuli 116 evakkojunaa, joissa oli 12 852 ihmistä ja 12 273 eläintä. Näistä jäi Lohjalle varsin vähän ihmisiä ja eläimiä sijoitettavaksi. Nyt on syytä kysyä, mikä muu järjestö tai organisaatio kuin lotat olisi tästä urakasta Lohjalla selvinnyt.

Evakuoinnin päätyttyä voitiin todeta, että Kannaksen väestö oli saatu toiseen kertaan tuotua pois vihollisen edeltä. Tätä siirtoa auttoi kesäinen sää, ja    vihollisen vähäinen ilmatoiminta, sillä junat olisivat olleet erinomaisen helppo maali, koska niissä ei ollut lainkaan ilmatorjuntakalustoa. Siirtoväen vastaanotto vaihteli samoin kuin talvisodan aikanakin paikkakunnasta riippuen ynseydestä  ystävällisyyteen. Vähitellen Kannaksen väestö  saatiin  sovitettua suomalaiseen yhteiskuntaan  sen täysivaltaisina kansalaisina. Jos tämän päivän nuoremmalta suomalaiselta kysyy siirtoväestä, he eivät välttämättä enää tunnista koko nimitystä.

Esa Vuoristo

Lähteitä: Johannes Virolainen 2 teosta, H. Öhquist: Muistelmat, Antti Henttonen, Silvo Hietanen.